Missä on tahtotila yhteiselle ponnistelulle?
Suomessa oli aikoinaan yhteinen ymmärrys siitä, mitä oltiin rakentamassa. Tulevaisuudesta haluttiin tehdä parempi paikka, jotta seuraavilla polvilla olisi enemmän mahdollisuuksia.
Se näkyi päätöksissä, ihmisten asenteissa ja siinä, miten elettiin.
Oltiin valmiita tekemään töitä, vähän huonommissakin oloissa, kun ajateltiin, että huominen on aina parempi.
Sodan jälkeen nousivat rintamamiestalot, uudet koulut ja töitä painettiin niskavillat märkinä, jotta velat saatiin maksettua. Panostettiin koulutukseen, uskottiin kovaan työhön ja kannettiin vastuuta, koska ei ollut vaihtoehtoa.
1990-luvun lamasta selvittiin vaikeiden päätösten kautta. 2000-luvulla meillä oli hetken aikaa kaikkea: luottamus, kasvu ja vakaus.
Sitten hommat muuttui.
Ajateltiin, ettei muutosta tarvita, kun kaikki on hyvin. Rakenteita ei uskallettu uudistaa, vaan ajateltiin, että miksi rikkoa sellaista, mikä on toiminut ennenkin. Järjestelmiä "varjeltiin", vaikka rakenteet horjui.
Velka ei ole enää elvytystä, vaan tapa siirtää vastuuta eteenpäin. Vuonna 2008 valtionvelka oli 54 miljardia. Nyt mittari lähestyy 175 miljardia. Palkkakehitys irtosi todellisuuden raameista. Reaaliansiot otettiin tavoitteeksi, ei seuraukseksi.
Yrittäminen nähdään yhä useammin riskinä, ei mahdollisuutena. Silti juuri yrittäjät tekevät työnsä omalla kylällä, työllistävät itsensä ja usein pari muutakin. Tulevaisuudessa itsensä työllistäminen on entistä tärkeämpää. Yrittäjät kantavat riskiä, joka ei näy otsikoissa.
Yrittäjyys ei ole mikään "sivuraide". Jos sen kantokyky murenee, eipä meille jää paljon jaettavaa.
Kaikkea ei voi muuttaa ilmaiseksi tai vastikkeettomaksi. Kun jokaiselle halutaan enemmän, mutta yhä harvempi maksaa, syntyy epäsuhta, joka ei kertakaikkiaan vain toimi.
Yhä pienempi joukko kantaa vastuuta yhä suuremmasta kokonaisuudesta. Yrittäjät, työntekijät ja veronmaksajat pitävät pyörät pyörimässä. Samaan aikaan meidän järjestelmät lupaavat yhä enemmän yhä useammalle. Se tie alkaa oikeasti olla kuljettu.
Nämä kaikki näkyvät kunnissa. Tarpeet kasvavat, resurssit hupenevat. Nyt pitäisi valita: tehdäänkö asioita toisin vai jätetäänkö ne kokonaan tekemättä?
Mutta sitten on vielä se toinen näkökulma. Meiltä on jollain tavalla hajonnut jotain, mikä ennen oli yhteistä.
Turvallisuus yhdistää meitä toki edelleen. Mutta muuten eletään monella tapaa rinnakkaisissa todellisuuksissa, omissa kuplissa, harvoin jaetaan yhteistä tilannekuvaa.
Ennen kokoonnuttiin television ääreen katsomaan iltauutisia, lätkän mm-kisoja tai odottamaan lauantaileffan alkua. Seuraavina päivinä kaikki tiesivät, mistä koulussa tai työpaikan kahvipöydässä puhutaan. Oli jaettu ymmärrys ja yhteinen rytmi, vaikka mielipiteet erosivatkin.
Tänään yksi puhuu velasta, toinen arvoista, kolmas säästöistä ja neljäs siitä, ettei mitään saa muuttaa. Kun kukaan ei enää puhu samasta asiasta, on vaikea löytää yhteistä suuntaa.
Suomi kaipaa uuden yhteisen suunnan. Sellaisen, johon jokainen voisi tuntea kuuluvansa, edes osittain. Ei sen takia, että oltais kaikesta samaa mieltä, vaan siksi, että halutaan aidosti tehdä Suomesta paikka, joka on parempi meille ja seuraaville sukupolville. Se vaatis myös rohkeutta investoida tulevaisuuteen eikä vain varjella sitä, mitä joskus saavutettiin.